Via Kalevala 2016-2035

Se tuli tehtyä! Tuhat kilometriä kävellen läpi Suomen ja Vienan Karjalan. Moni ei tämän hullun idean onnistumiseen uskonut. Erilaisia uhkakuvia ja riskejä oli ihmisten mielissä, kun tieto tempauksesta levisi. Erityisesti täällä rajan takana ihastus ja ihmettely tapahtuman onnistumiseksi on ollut huomattava. Vastaanotot eri kylillä ovat olleet lämminhenkisiä, erityisesti Kostamuksessa, Vuokkiniemellä ja Uhtualla (Kalevalassa).
Kormilon ja Uhtuan välillä ei nettityhteyttä ollut, joten raportointi Ponkalahdelta, Venehjärveltä ja Vuonnisesta ei voinut toteutua tuoreeltaan. Taival noissa kylissä ja kylien välillä oli perustehtävämme eli kävelyn suorittamista. Päivämatkat olivat kohtuullisia ehkä väliä Ponkalahti – Vuonninen lukuunottamatta, jolla välillä innokkaimpien kävelijöiden saldoksi kertyi 28 km, muilla noin parikymmentä, jota olemme pitäneet kohtuullisuuden rajana.
Varsinainen anti noissa historian horisontin taakse jo tuomituissa kylissä oli kuulla siellä eläviltä ihmisiltä aitoja tarinoita niin Lönnrotin ajoista kuin myöhemmistäkin runolaulajista aina viime vuosikymmeniin saakka. Niistä on löydettävissä helposti dokumenttia ontrei.fi kotisivulta. Kävelemällä noiden seutujen läpi syntyi oiva taustoitus sille, millaisen kamppailun kylät ovat joutuneet käymään olemassaolostaan ja ihmiset hengissä selviämisestään viimeisen 100 vuoden aikana.
Erityisen suuren uhkan jäljellä olevien kylien selviämiselle synnytti toinen maailmansota. Valtaosa kylistä tuhoutuikin, mutta 1980-luvulla käynnistyneet elvytys- ja perinteen tallennusprojektit ovat herättäneet kyliä henkiin.
Venehjärven ja Uhtuan kylän tarinat ovat ehkä hienoimpia opitimismia ja tulevaisuuden uskoa henkiviä. Santeri Lesonen Venehjärveltä – Lesosten sukuseuran kunniajäsen on historian ja mytologian kerronnan varsinainen aarrearkku. Hän kertoi, miten kylällä asui yli 280 ihmistä ennen kuin toinen maailmansota syttyi. Lesosia menehtyi nykytiedon mukaan 104, sekä Neuvostoarmeijan että Suomen armeijan sotilaina. Venehjärvelle palasi sodasta 38 henkilöä.
Pieni kyläläisten joukko aloitti jälleen rakentamisen, mutta 1960-luvulla alkanut ”perepektiivittömien kylien” lopettamispolitiikka katkaisi kehityksen. Santeri Lesosestakin tuli Vuokkiniemen kyläpäällikkö. Kun ajat muuttuivat 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa, Santeri palasi lapsuuden kotitilalleen viljelemään maata. Hän viljelee sitä edelleen Kalevalan Kansallispuiston keskellä toimien puisto-oppaana ja tarjoamalla majoitus ja ruokapalveluja matkailijoille.
Tilalla ei ole sähköä valtakunnan verkosta, mutta tuulimylly on ja aggrekaatti, aurinkopaneeleja ilmestymässä rakennusten katolle. Kännykkäkään ei toimi kuin aivan muutamissa paikoissa alueella. Santeri haluaa vieraakseen perinteestä ja luonnosta kiinnostuneita matkailijoita ja tietenkin sukulaisiaan, joita asuu paljon Suomessakin.
Santeri kertoi toiminnastaan kansallispuiston perustamiseksi. Se ei ollut suinkaan läpihuutojuttu Venäjän hallintobyrokratiassa, mutta onnistui. Suomalaisten tuki hankkeelle ja jopa Moskovan Greenpeacen toiminta hankkeen puolesta sai aikaan sen, että Kalevalan Kansallispuisto on nyt olemassa aidoilla runolaulajien mailla ja aivan tulevan Suomen Itsenäisyyden juhlavuoden kansallispuiston vieressä.
Santeri elää sovinnossa susilaumojen ja karhujen kanssa, jotka kuuluvat lähiseudun eläinkuntaan. Santerin koirakin oli liittynyt kerran susilauman jäseneksi, mutta palasi seikkailultaan kotiin muutaman päivän kuluttua. Susilauman johtaja kun sattui olemaan naarassusi ja Santerin koira toista sukupuolta.
Santeri elää sopusoinnussa myös ”kalman kansan” kanssa, joita on haudattu talon taakse hiekkaharjulle. Visuaalisesti meno ”kalmismaalle” on kuin kävely Tuonelan virran yli. Siellä kalman kansa viestii tarinaa luonnon kiertokulun ikuisuudesta.
Venehjärvellä on oltu suvaitsevaisia kaikkien mahdollisten siellä vaikuttaneiden uskonnollisten virtausten kanssa. Rajan pinnassa kristinuskon virtauksia on tullut idästä ja lännestä, mutta ne ovat sopeutuneet asukkaiden tapaan tulkita ihmisen ja luonnonvoimien suhdetta ja siihen liittyvää Kalevalaan ja runolauluihin dokumentoitua ja edelleen perinteenä elävää mytologiaa. Noitien eli tietäjien polku Kansallispuistossa johdatti meidät kylä aiempien asukkaiden – saamelaisten pyyntikulttuuriin ja uskomuksiin, mistä myöhemmät kasken polttajat ja peltoviljelyyn siirtyneet karjalaiset ovat saaneet vaikutteita.
Ponkalahdesta ja Vuonnisestakin olisi yhtä ja toista kerrottavaa, mutta yhteen blogiin joudun väkisin poimimaan vain muutaman jutun.
Perjantaina 5.8. aloitimme kävelyn kohti Uhtuan kylää Kis kis kukkuloilta. Katselimme sekä suomalaisten että venäläisten muistomerkit ja linjat tien kahta puolta asemasotavaiheen aikana 1941-44. Suomalaiset olivat rakentaneet taloja rintamalinjan läheisyyteen omalle puolelleen, jotka sodan jälkeen siirrettiin Uhtualle, kylä kun oli miltei tuhoutunut vuosia kestäneissä tykistökeskityksissä.
Uhtualle siirtyi sodan jälkeen paljon taloja perspektiivittömistä kylistä ja sodassa menehtyneiden tilalle uudisasukkaita pitkin Neuvostoliittoa, joten kylä muuttui monikulttuuriseksi. Vaikka kylässä on nykyään enemmistö venäjänkielisiä, vaalitaan paikallista kulttuuria monin tavoin.
Paikallisten karjalaa taitavien mukaan karjalan kieltäkin saa nyt ihan julkisesti puhua, mutta valitettavasti kielen taitajia on hupeneva vähemmistö ja yhteinen kommunikaatiokieli venäjä muuttunut arjen käyttökieleksi.
Kalevalan piirin asukkaat ottivat 8-henkisen kävelijäryhmämme lämpimästi vastaan. He olivat 2-3 km:n päässä keskustasta tarjoamassa meille leipää ja suolaa vieraiden vastaanottoperinteen mukaan. Parikymmentä heistä liittyi mukaan loppumatkan kävelyyn Kalevalan piirin johdon ja eri kansalaisjärjestöjen mobilisoimana. Kuulimme perinteeseen kuuluvat tervetuliaislaulut ennen viimeisiä kilometrejä.
Kuumuus otti lujille joillain kävelijöillämme, mutta silti saimme lähes 20 kilometrin päivän etapin kunnialla loppuun. Sitten seurasi osittainen lepo- kylään ja kulttuuriin perehtymispäivä. Kävimme myös Haikolan kylässä, joka on yksi häviön jälkeen henkiin herätetyistä kulttuurikylistä, kansankirjailija Orto Stepanovin perinnettä kunnioittaen. Tapasimme kylässä Petroskoin yliopiston historian opiskelijoita vapaaehtoiskesätöissä tallentamassa tietoja perinne-esineistöistä.
Isäntämme olivat siirtäneet päättäjäistilaisuuden alkua Lönnrotin männyn juurella tuntia aiemmaksi. Männyn juurelle oli kokoontunut noin 60 ihmistä, esiintyjiä paikallisyleisöä, yllättävän paljon nuoria. Puheita pidettiin. Saimme kuulla lauluja. ”Keravan Väinämöinen” esitti tiivistelmän kävelystämme kalevalamittaisen runon muodossa. Kunniakirjat jaettiin. Kalevalan Piirin Hallitus oli laatinut suomeksi kunniakirjan, jossa se ilmaisi kunnioituksensa hankkeellemme, toivotti terveyttä ja optimismia toiveittemme toteuttamiselle.
Pääsimme virallisen tilaisuuden päätteeksi vielä askartelutunnille, jolla jokainen meistä valmisti matkahevosen seuraavien vaellusreissujen suojelusmaskotiksi.