Via Kalevala 2016-2035

Takana taantuva Suomi – edessä arvoituksellinen Itä

Ylitimme eilen Suomen ja Venäjän rajan Vartiuksessa. Siirtyminen Vienan teille ja poluille tapahtui suunnitellusti. Rajavyöhykelupa ei ihan toiminut. Kävelimme vajaat pari kilometriä, kun rajavartijat tulivat ihmettelemään kulkijaryhmää. Tarkistivat passit ja rajavyöhykelupamme, joka oli yhdellä paperilla Romanin hallussa. Heidän tulkintansa paperista oli, että saisimme juosta rajavyöhykkeellä, mutta emme kävellä. Roman ihmetteli asiaa, kun heillekin annettu viranomasitulkinta oli toinen.
Siirryimme siitä pikkubussilla luonnonsuojelualueelle, jossa paikallinen karjalaa puhuva opas ohjasi meidät luontopolulle. Hän kertoi ”perspektiivittömänä” 1958 hävitetystä Akonlahden kylästä. Kylästä, joka oli karjalaisten Suomeen kulkevien laukkukauppiaiden reitillä ja jota myös Suomesta Karjalaan tulevat – mm Lönnrot käytti. Kaavilta Nurmeksen kautta Kuhmon Lehtovaaraan ja Akonlahteen olemme seurailleet Lönnrotin III runonkeruumatkan jälkiä ja entisestä Kontokin kylästä jatkamme tiistaina kohti Vuokkiniemeä ja Uhtuaa. Päivä luonnonsuojelualueella oli mieleen painuva kokemus meille kaikille, samoin se vieraanvaraisuuden ja ystävällisyyden henki, jonka saimme kokea heti ensimmäisenä iltana, kun kostamuslainen kansantanssi- ja musiikkiryhmä otti meidät Väinämöisen kanteleen äärellä vastaan.
Varsinainen Kalevala-kävely Vienassa on vasta alkuvaiheessa, kun oikeasti se alkaa tiistaina. Olemme levänneet ja rentoutuneet. Tapasimme paikallislehden toimittajaa ja maanantaina meitä haastatellaan paikallisradiossa. Pistäydymme yhden yön matkalla Jyskyjärvellä, yhdessä elävässä karjalaiskylässä Kuittijärven itäpuolella, jossa Lönnrotkin aikoinaan on käynyt.
Tulen lähikuukausina tekemään perusteellisemman arvion kokemuksistamme 850 kilometrin Suomen kävelytaipaleesta. Tässä muutama ajatus ikään kuin tunnelmatason yhteenvetona kokemastamme ja näkemästämme.
Suomalaisen maaseudun rakennemuutos tulee hyvin todellisena vastaan, kun taivaltaa hitaasti maaseudun teitä. Asutuksen harveneminen ja sen vaikutukset luontoon ja maisemiin aistii läheltä monin tavoin. Vastaan tulee hylättyjä taloja, pienyritysten toimitiloja. Eniten minua VIA KALEVLAN ideoijana on kuitenkin pysäyttänyt suomalaisen maaseudun taantuvat matkailupalvelut, jotka ovat tulleet monin tavoin vastaan. Ensimmäinen kokemus tästä tuli Paikkarin Torpalla, jonne lähes 100 vuotta sitten oli rakennettu majatalo matkailijoita varten, mutta ollut tässä tarkoituksessa jo vuosikymmeniä hylättynä. Tilan alakerrassa työskentelee kesäisin ihmisiä, jotka pitävät Paikkarin Torppaa avoinna. Jos haluaisimme vaeltajaturisteja lähtemään Paikkarin Torpalta pohjoiseen, majatalon henkiin herättäminen saattaisi olla hyvä ajatus.
Kävely Etelä-Suomessa oli mahdollista suurimmaksi osaksi vain maanteitä myöten. Poikkeuksia oli Paikkari-Saukkola välillä, Karkkila-Loppi ja Loppi Renko välillä, jossa sopivaan suuntaan kulkevia pikkuteitä löytyi. Niitä löytyi myös Mikkeli – Juva välillä ja Rantasalmella. Kaavi- Telkkämäki välillä olisi löytynyt myös osan matkaa, mutta sateen vuoksi paikallisen oppaan pois jäänti johti maantievalintaan.
Huomasimme, että useille paikkakunnilla kyläyhdistykset ja muut toimijat olivat tehneet paikallisia polkuja. Suurimmaksi osaksi ne olivat hävinneet käytön puutteeseen ja merkitkin retin varsilta paikallisilta saamamme informaation mukaan olivat kadonneet. Yrityksiä käynnistää talven aikana vaellushiihtotapahtumia on esiintynyt myös – mm Kalevala hiihto välillä Uhtua – Kuhmo -Lieksa. Into hyytyi osanottajien vähyyteen.
Surullisin mieli tuli Kuhmo Kalevala-kylässä, jossa kokonainen kylä oli hylätty leirintäaluetta myöten. Kylän alueella toimi paikkakunnan hiihtokeskus ja ympäri vuoden auki oleva hotelli, jonka vetonaulana on hiihtokauden lisäksi kamarimusiikkifestivaali. Kalevalan tarinaa hylätystä kylästä ei löydy. Se löytyy sen sijaan Juminkekosta, jossa on tehty töitä yli 30 vuotta kalevalaisen kulttuurin perinteen säilyttämiseksi erityisesti Vienan Karjalassa. Mistä löytyisi se voima, joka elvyttäisi perinnettä myös Suomessa muuallakin kuin Kuhmossa Juminkekon toimesta? Yksi tai muutama taho ei riitä, vaan laajempaa verkostoa tarvitaan.
Matkailupalveluita on mahdotonta kehittää, jos poluille ja vaellusreiteille ei löydy kasvavaa asiakasvirtaa. Se on mahdotonta ilman kansainvälisen matkailubrändin luomista. VIA KALEVALA olisi mahdollisuus siihen, mutta matkailun kehittäjien eri tahot ja rahoittajat tarvittaisiin hereille tarttumaan mahdollisuuteen ja paikalliset ja alueelliset pikkuyrittäjät sekä kulttuurivaellusten harrastajat talkoisiin mukaan kehittämään ympärivuotisesta kehittämisvisiosta lähteviä palveluverkostoja. Ehdotuksia siitä, miten tästä eteenpäin tulemme tekemään syksyn aikana.
Vienan Karjala on arvoituksellista ja suomalaisille tuntematonta itää. Ei sentään kaikille. Ne, jotka ovat yli 30 vuotta ahertaneet yhdessä vienalaisväestön kanssa, tietävät jo, että perhemajoitusverkostoa, kuljetus- ja pitopalvelutoimijoita löytyy vaeltajien tueksi. Polkuja ja vaellusreittejä tännekin tulisi rakentaa, sillä autovaltainen liikenne ja huonot tiet eivät ole hyvä yhdistelmä kulkijoille. Lähiviikkoina tulemme näkemään käytännössä, kuinka paljon tällä tarvitaan kehittämisvoimaa tuleville kahdellekymmenelle vuodelle eli vuoteen 2035 mennessä, kun Kalevala täyttää 200 vuotta?

Jaa sisältö

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

%d bloggaajaa tykkää tästä: