Via Kalevala 2016-2035

Ilmastomuutosta vastaan kestävän kehityksen matkailukonseptilla

Istun Peruveden rannalla. Mittarissa 29 astetta Celsiusta. Mustikan varvut ovat kuivuneita. Kävimme juuri vaimon veljen kanssa retkellä Rievelin saarissa mustikoita etsimässä. Kuivuus oli vienyt sieltäkin marjat. Sellainen kesä tänä vuonna. Kesällä 2016 kävelimme näiden maisemien läpi ensimmäisen Kalevala-kävelyn merkeissä melko sateisen ja viileän kesän saattelemana. Olimme silloin vähän ennen juhannusta matkalla kohti Uhtuaa, jossa olimme perillä elokuun alussa 2016.

Tänä vuonna lähdimme tiistaina 10.7. Via Kalevala retkelle – Lieksasta Kitsin lomakeskuksesta. 17 km:n päässä ylitimme Inarin rajanylityspaikalta rajan, josta jatkoimme Lentieraan. Matkamme jatkui osin kävellen, osin autolla ajaen Repolaan ja Haukkasaareen. Kyseessä oli tämän kesän Via Kalevala hankkeen päätapahtuma – tapahtuma, jota olimme suunnitelleet yhdessä Repola Seuran ja Traektoria säätiön kanssa.

Helteinen ilma suosi vaeltajia. Meitä oli kaikkiaan 10 henkeä Suomessa asuvia ylittämässä rajaa Inarissa, kaksi heistä venäjän kansalaisia. Lisäksi kaksi Traektorian edustajia tuli vastaan Loma Kitsiin, jotka ylittivät rajan kanssamme. Rajan ylitys on mahdollista vain erikoisluvalla, sillä raja-asema ei ole kansainvälinen rajanylityspaikka. Kävelyt retkellä jäivät odotettua lyhyemmiksi mm helteisestä säästä johtuen, mutta panostimme tulevaisuuden tekemiseen.

Kerroimme etukäteen tapahtumasta Lieksan kaupungille, paikalliselle lehdistölle ja yrittäjille. Ilahduttavasti he olivat ottaneet kutsun vastaan. Kaikilla tuntui olevan yhteinen tahtotila kehittää matkailua avaamallamme reitillä. Kuulimme tilaisuudessa, että matkailuyhteistyötä suoraan rajan yli on yritetty viritellä eri muodoissaan jo muutaman vuosikymmen. Käytännössä kuitenkin vain puukauppa rajan yli on toiminut. Lieksan lehti ja Karjalainen olivat kirjoittaneet ison jutun Via Kalevala hankkeesta positiiviseen sävyyn. Se lupaa hyvää – niin kuin Lieksan kaupungin edustajan halu ryhtyä yhteisin voimin kehittämään alueen matkailuhanketta rajan yli.

Tästä halukkuudesta olimme hankkineet jo tiedon rajan takaa Mujejärven piirin johdolta ja Repolan kylältä vuosi sitten ja varmistimme asian maalikuussa 2018.

Tapasimme tällä kertaa myös Lentieran kylän johtoa. He haluaisivat lähteä jo ensi vuonna kanssamme kävelemään kohti Repolaa.

Runsaan tunnin mittaisessa yhteistilauudessa Kitsissä tuli sellainen olo, että aika on kypsynyt kohti toisenlaista tulevaisuutta. Jo aamiaisella tuli tämä fiilis Kitsissä vastaan – saksalaisen fillaristin hahmossa, joka popsi kanssamme aamupuuroa. Hän oli lähtenyt yksin polkemaan Pohjois-Norjasta ”Rautaesiripun” pyöräilyreittiä. Kaveri aikoi pyöräillä koko kesän pitkin Suomen rajan pintaa Pietariin, sieltä Suomen Lahden ympäri Baltiaan, ja Baltian maiden kautta Saksaan.

Sama tunne vahvistui seuraavana päivänä Lentieran Kirjaston tilisuudessa.

Satunnaiset yksin vaeltavat turistit ovat jo löytäneet rajan pinnan eksotiikan. Mutta ei siinä kaikki. Suurin yllätys oli Haukkasaaren kyläjuhlien yleisösuosio ja Traektorian panos sen aikaansaamisessa. He olivat onnistuneet mobilisoimaan koko Mujejärven piirin alueen kulttuuripiirit yhteiseen kesäjuhlaan karjalaisen perinteen mukaisesti – kylään, josta viimeinen ympäri vuoden kylässä asunut asukas oli muuttanut Repolaan jokunen vuosi sitten.

Näyttää vahvasti siltä, että kylä on heräämässä henkiin etnokulttuurisena kylänä muutaman vuoden sisällä Venehjärven ja Haikolan lailla Traektorian Haukkasaariprojektin ansiosta. Me taas yritämme tuupata vastaavanlaista prosessia liikkeelle Latvajärvellä yhteistyössä kostamuslaisten, vuokkiniemeläisten ja suomussalmelaisten kanssa. Via Kalevala hanke on siis verkottumassa selvästi kylätapahtumien ympärille, sillä ne näyttävät olevan perinnekulttuurin vaalimisen ja hengissä pitämisen muoto rajan takaisessa Karjalassa – niin kuin muuten on myös Suomen Niemellä. Kaikkialla on ollut sellainen perinne, että kylätapahtumaa valmistellaan talkootyönä kullakin kylällä erikseen siinä toiveessa, jos naapuristakin tulisi vieraita. Ja tuleehan niitä – Haukkasaareenkin, vaikka hankkeen vetovastuu on tulevaisuuttaa rakentavilla moskovalaisnuorilla.

Haukkasaaren nykyisen kyläjuhlaperinteen historia on siksi toisenlainen. Se alkoi ”sattumasta”, jolle loi puitteet suurvaltapolitiikka. Suomalainen ympäristöpolitiikan, syrjäkylien tutkimuksella ansioitunut professori Rannikko Joensuusta oli sattumalta Haukkasaaressa kun pari nuorta miestä nousi kanootillaan maihin Haukkasaaressa. He sattuivat olemaan moskovalaisia nuoria kansainvälisessä liike-elämässä hyvin menestyneitä, mutta idän ja lännen välien kiristymisen vuoksi työttömiksi jääneitä kaveraita, jotka etsivät suuntaa elämälleen. He joutuivat työttömiksi, kun työnantaja oli joutunut lopettamaan toimintansa. Yritys oli määritelty vieraan vallan agentiksi Venäjän uudistuneen lainsäädännön seurauksena.

Kaverit muuttivat alaa. Perustivat Traektoria säätiön, joka panostaa pääosin tähtitieteen ja maapallon synnyn tutkimukseen ja koulutukseen alueella, mutta on ottanut yhdeksi hankkeekseen myös Haukkasaaren kylän etnokulttuurihankkeen. Siksi he lähestyivät myös meidän Via Kalevala hankettamme pyrkien rakentamaan Lönnrotin polkuja Repolan ja Haukkasaaren kautta kanssamme oikein Uhtualle saakka. Näin he ilmoittivat, kun kumppaniksemme pyrkivät Tampereella 2016.

Nyt sitten tapasimme oikein pelipaikoilla. Oli tosi mukava tutustua nuoruuden intoa hehkuviin nuoriin moskovalaisiin alueella, jossa ei ole sähkö- eikä kännykkäverkkoa. Siellä he lomaansa viettivät keskellä ”ei mitään” – autioituneiden pihapiirien luonnonniittymaisemissa kylän entisöintiä valmistelemassa. Muuan nuori nainen heistä oli fillaroinut saarelle muutamia satoja kilometrejä pitkin pölyäviä kuoppaisia Karjalan sivukylien väleillä olevia teitä. Se tuntui olevan hänen tapansa rentoutua, niin kuin oli saksalaisella meidän rajan pintaamme polkevalla turistilla ja itsellänikin Suomen maanteillä 30 vuotta sitten. Ajelin huvikseni 100-200 km:n päivämatkoja, mutta nyt mielelläni kävelen.

Siis luonto – erämaaluonto vetää puoleensa huipputiedettä tekeviä tulevaisuuden rakentajia. Oli mukavaa, että meidänkin ryhmässämme oli tätä osastoa mukavasti mukana – nuorin 17-vuotias, 22-vuotias- 24-vuotias, vain pari keski-iässä olevaa ja kolme ikääntyneemmän sukupolven ikinuorta edustajaa.

Mukava oli todeta, että samaan porukkaan oli löytänyt tiensä Joensuussa nykyään asuva etnokulttuurin tutkija, joka oli tehnyt pitkä työuran Kizhin museosaarella. Hän oli erittäin innostunut hankkeestamme laajentaa Haukkasaari hanketta Via Kalevalan kautta yleiseksi etnokulttuurin säilyttämiseen pohjautuvaksi matkailuhankkeeksi. Sovimme, että tapaamme seuraavan kerran kahden viikon päästä Suomussalmella ja sitä seuraavan kerran Savonlinnassa suomalaisvenäläisessä kulttuurifoorumissa.

Via Kalevala lumipallo jatkaa kulkuaan.

Jaa sisältö
%d bloggaajaa tykkää tästä: